23. tammikuuta 2016

Graduation


Ruusu, onnitteluja, kuvia, kakkukahvit ja kotiin. Viime torstaina menin koululle viimeistä kertaa. Oli ihana nähdä koulukavereita pitkästä aikaa ja moikkailla tuttujakin. Juhlassa oli muutama musiikkiesitys ja varsinkin lopun Me ollaan sankareita kaikki -yhteislaulu nostatti kylmät väreet iholle. Kieltämättä kuitenkin minulle jäi huono maku koulusta ja vaikutelma ei parantunut juhlassa. Koululle olivat kokoontuneet kaikki viimeisen puolen vuoden aikana valmistuneet opiskelijat ja istuimme meille varatuilla paikoilla kuka milläkin kokoonpanolla. Ruusujen jaossa lavalle kutsuttiin opiskelijat aloittain ja erikoistumisen mukaan vähän liian liukuhihnameiningillä. Edellinen porukka ei aina kerennyt edes lähteä lavalta, kun jo seuraavia pyydettiin paikalle. Stipendien jaossa tahti ei yhtään rauhoittunut. Tietysti juhlaan varattu aika oli rajallinen. Meitä opiskelijoita oli paljon, mutta silti vain osa valmistuneista oli tullut paikalle. Välillä tuli kiusallinen hiljaisuus, kun joltakin alalta ei mennyt ketään lavalle. Olin kuullut, että joskus aikoinaan hoitajat vannoivat valan, antoivat lupauksen, mutta en yhtään muistanut, että oma siskokin oli sen juhlassaan lausunut. Koko opiskelun aikana meille ei tästä puhuttu. Ruusujen jaon jälkeen kaikki lähihoitajiksi valmistuneet saivat vihkon käteensä ja seisten luimme esilukijan perässä lähihoitajan lupauksen. Jokainen aloitti ja lopetti omaan tahtiinsa. Kuulosti ihan järkyttävältä. Tästä olisi kieltämättä voinut mainita etukäteen ja harjoitella ääneen lausumista porukalla.

Oli juhlassa jotain hyvääkin. Ruusu on kaunis. Vähän se kärsi pakkasessa matkustamisesta, mutta koristaa edelleen ruokapöytää. Kakku oli oikein hyvää. T oli mukanani ja sain muutamia kuvia juhlasta muistoksi. Enemmän oli kuitenkin juhlan ja valmistumisen tuntua vuosia sitten ylppäreissä. Juhlapäivä osui ikävästi keskelle viikkoa torstaille, joten kukaan perheestäni ei päässyt paikalle. Itsekin punnitsin ilon ja surun juhlan väliltä. Tein kuitenkin kauhean työn, että sain itseni tähän tammikuun juhlaan ja nimeni seinälle valmistuneena, joten en enää kehdannut jäädä pois. Harmittelin valintaani koko päivän, koska olisin myös halunnut olla jättämässä viimeiset hyvästit. Mutta elämä on valintoja ja vain kerranhan sitä valmistuu ensimmäiseen ammattiin.


Onnittelujen lomassa minulta on kysytty paljon, miltä nyt tuntuu. Sinulla on nyt ammatti. Yksi vaihe elämässä on takanapäin. Opiskelut purkissa. Koulu ohi. Työelämä edessä. Tärkeä, mutta vaativa työ. Suuri vastuu. Ja kaikista eniten on tullut kyselyitä jatkosta. Mihin lähdet jatkamaan opiskeluja? Ainakin sairaanhoitajaksi? Kouluun hakiessa olin vielä täysin sitä mieltä, että tämän jälkeen AMK niin pian kuin mahdollista. Ensimmäisenä vuonna kävin vielä pääsykokeissakin, jos olisin päässyt heti vaihtamaan sairaanhoitajakouluun. Opintojen edetessä punnitsin olisiko seuraava päämäärä sairaanhoitaja, terveydenhoitaja vai jotain ihan muuta, hoitoalalta kuitenkin. Tämä tutkinto olisi vain alkupyrähdys kohti seuraavaa koulua. Sitten jossain vaiheessa viimeisen kahden vuoden aikana tajusin jättää sen vaan lähihoitaja siitä edestä pois ja olla oikeasti ylpeä siitä, että valmistuu lähihoitajaksi. Se suuri työ, minkä on itseään varten tehnyt. Miksi siitä ei voisi olla ylpeä ja nauttia? Koulun eväät olivat, että työharjoittelut ja työpaikka opettaa. Ja kaikista parhaimmat opit ja vinkit sainkin heiltä, ihanilta ohjaajilta ja arvioijilta. Työharjoittelupaikoissa minut otettiin hyvin vastaan ja koko työyhteisöä uskalsi lähestyä opiskelijan innolla ja esittää kysymyksiä. Muistan lämmöllä näitä paikkoja ja päiviä, jotka sain niissä viettää. Suurimmaksi osaksi minua kohdeltiin hyvin, joten kävi jonkinlainen hyvä tuuri. Kavereiden kesken on vaihdettu kokemuksia ja niitä on laidasta laitaan. Niin minullakin, mutta onneksi enemmän kaikkea hyvää. 

Mutta miltä tuntuu. Viimeisen työharjoittelun loputtua ei tuntunut oikein miltään. Olin niin intona tulevasta joulusta, etten ajatellut muuta. Viimeisessä arvioinnissa odotin vain palautetta ja numeroa ja takaisin lomalle pääsyä. Vuoden vaihduttua tuntui edelleen ihan lomalta, joka jatkuu vaan. Juhlassakaan ei tullut sitä sellaista valmistuneen tuntua. Ehkä sitten viimein, kun todistus kolahtaa postista. Ja varsinkin, kun juhlitaan ja kahvitellaan läheisten kesken kotikotona. Työpaikan varmistuttua on varsinkin aihetta juhlaan. Tämä epätietoisuus ja odottelu on tuskaa. Haluaisin jo päästä tositoimiin, näyttämään osaamiseni ja oppimaan aina vain lisää. Tiedon ja taitojen kartuttamisen palo ei tukahdu.          

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! <3