13. joulukuuta 2015

Hiljainen maa

Ennen eilistä hääpostausta olikin vierähtänyt kolmen viikon tauko kirjoittamisesta. Kirjoitan muutenkin säännöllisen epäsäännöllisesti, fiiliksen ja tapahtumien mukaan, mutta että ihan näin pitkään. Syynsä on tälläkin. Työharjoittelu, siitä johtuva stressi, paineet ja murheet, jotka on vaikuttaneet vapaa-aikaankin. Koko tämän vuoden olen odottanut sairaalaharjoittelua, melkein varmaan koko kaksivuotisen koulussaoloajan. Ja sitten saan tämmöistä kohtelua. Tämäkö oli palkintoni, jota kohti olen opiskellut ja kerännyt kokemusta. Kohta valmis hoitaja, tuleva kollega, työkaveri ja työtiimin jäsen ja kohdellaan kuin pikkulasta. Olenhan tietysti nuori vielä ja kokemus on laskettavissa viikkoina, juuri ja juuri kuukausina, mutta silti. Olen aikuisopiskelija, en mikään juuri koulutielle lähtenyt seitsenvuotias. Lasken kymmeneen varmaan joka lauseen jälkeen, etten kirjoita ohi suuni liian yksityiskohtaisesti. 

Minulla oli työharjoittelun ajan kaksi ohjaajaa, joista toisen kanssa tulimme oikein hyvin juttuun. Muidenkin työkavereiden mielestä minusta tulee hyvä hoitaja, luottavat ja antavat minun tehdä. Sairaanhoitajakin lupasi koulua varten kirjoittaa palautetta, kuinka hyvin pärjäsin lääkejutuissa hänen kanssaan opetellessa. Mutta sitten oli näitä päiviä. Hymyilin aurinkoisesti osastolla, mutta pidättelin kyyneliä taukohuoneessa ja kotiin lähtiessä pukkarille kävellessä. Kotona sain turvassa romahtaa ja taas kohota jaloilleni seuraavaa päivää varten. Ja näitä päiviä oli usein. Marras- ja joulukuun pimeys on ollut tavallista raskaampaa. Yritin sopeutua, ehkä jopa vähän miellyttäen toimia toisen ohjaajan kanssa. Vaieten otin päivän aikana kaiken vastaan. Olin hiljaa, koska minun käskettiin olla hiljaa. En tehnyt itsestäni isompaa numeroa, en halunnut vaikuttaa hankalalta. Tsemppasin, että tämä työharjoittelu on vain seitsemän viikkoa koko elämästäni. Onneksi olin lopulta sen verran rohkea ja otin asian puheeksi ohjaajani kanssa sekä viestitin koululle meneillään olevasta tilanteesta. Ei se silti juurikaan tuonut muutosta. Kokemustani eivät helpottaneet useat surulliset uutiset viikkojen aikana ja huoli muiden jaksamisesta. Marraskuun alusta asti olen ollut kipeänä, kun stressin takia kroppa ei vaan jaksa. Olen pinnistellyt ja ollut kotona lepäämässä ja parantelemassa flunssaa, vatsatautia ja erilaisia tulehduksia. En ole ollut parhaimmassa iskussa koko aikana, mutta jäin kotiin vain pahimpien kipujen ja olojen aikaan. Poissaoloja kertyi silti reilu pari viikkoa. Viime viikonloppuna kuumeisena tein viimeisiä koulutöitä koneella. Kävin tärisevänä kääntymässä osastolla ja minut lähetettiin päivystykseen. Terkkarista sain ohjeeksi levätä, mutta siihen ei ollut aikaa. Tunteja toisen perään istuin koneella kirjoittamassa oman potilaani hoitosuunnitelmaa kasaan, perehdyin lääkehoitoon ja tein tutkintosuunnitelmaa. Suunnitelmaa, jonka toteutuksesta ei ollut edes varmuutta, mutta joka piti kasata ja lähettää eteenpäin ajoissa. Palautuspäivämäärät ovat olleet tiedossa työharjoittelun alusta lähtien, mutta silti heräsin todellisuuteen, että molemmat isot työt pitää tehdä nyt ja palauttaa kahden päivän sisään. Minä, joka suunnittelen ja teen kaiken hyvissä ajoin. Pahemman kerran olin seonnut päivissä ja viikoissa eikä ollut vaihtoehtoa. 

Sitten tuli työharjoittelun arvioinnin aamu. Tärisin koko aamun, päivän ja illan. Vielä senkin jälkeen, kun kuulin arviointini. Kroppa ja mieli saivat huokaista. Pääsen huomenna aloittamaan näyttöviikon. Suunnitelma ei ollut turhaa työtä, työharjoitteluni ei pitkity, näyttöni ei siirry ja valmistun loppukuusta. Vielä tämän vuoden puolella minusta tulee lähihoitaja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! <3