6. marraskuuta 2015

Muistan kuinka sä tähdestä saavuit kerran

Muistan sen unen edelleen kuin eilisen. Se oli kuin hyvästit. Olen aina nukkunut todella paljon mutta varsinkin tuolloin. Unessa sain olla kanssasi. Muistan, kun kuljimme vierekkäin. Näytit, mitä kaikkea hyvää tänne jäi, vaikka sinut meiltä vietiin. Näytit, että elämä jatkuu ja minun aikani ei ollut vielä. Polku johti talolle, jonne vain sinä voit mennä. Minä en vielä voinut nousta viimeisiä portaita tuolle ovelle. Halasimme, hyvästelimme. Sain sanoa ne asiat, jotka olivat jääneet sanomatta. Me kyllä tiesimme, vaikka ei aina ääneen lausuttukaan. Tosiystävät tietävät sanomattakakin. Ja niin sinä lähdit. Taloon, johon muutan sitten aikanani. Taloon, jossa näen kaikki läheiseni. Taloon, jossa pidätte toisillenne seuraa siihen asti. Jäin seisomaan polulle ja katsomaan perääsi. En olisi halunnut vielä päästää sinua, mutta se ei ollut minun päätettävissäni. Ovi sulkeutui. Mutta se avautuu vielä ja näemme taas.

Olen tullut suuren matkan eteenpäin. Se ei ole ollut helppo. Kaikella paskallakin on pohjansa ja sinne päästyä tie on vain ylöspäin. Olen tehnyt töitä itseni kanssa. Välillä luullut liian aikaisin, että pärjään ja palannut taas lähtökuoppiin. Aloittanut alusta monia kertoja. Kokenut surun vaiheet pohjia myöten. Kieltänyt kaiken pitkään, hyvin pitkään. Uskotellut itselleni, että tämä kaikki oli unta ja vielä herään siihen, että kaikki on ennallaan. Kuitenkin olen monet kerrat herännyt tähän painajaiseen, joka ei loppunutkaan. Halunnut nukahtaa uudestaan, jotta ei tarvitsisi nähdä ja kokea. Uskottelin, että meitä kaikkia on huijattu ja olet suojelussa. Paikassa, jota kukaan ei tiedä. Jotta se paha ei löytäisi sinua ja voisi satuttaa. Palaat, kun asiat ovat laantuneet ja kerrot tehneesi sen meidän ja itsesi takia. Mutta paluutasi ei koskaan tullut. Mitään suojeluohjelmaa ei ollut.


Viimein voin sanoa, että selviän. Olen antanut itselleni luvan jatkaa elämää. Aiemmin näin syksyn tullessa koko loppuvuosi oli yhtä pimeyttä. Mitä lähemmäs vuoden vaihtumista päivät kävivät, sitä kauemmas pintaa tunsin vajoavani. En saanut henkeä, paniikkeja iski päivä toisensa perään ja yritin rämpiä eteenpäin. Vuodet vaihtuivat väistämättä. Kevään tullen alkoi yleensä helpottaa. Valo kannatteli minua. Pystyin taas hengittää. Kunnes synttärini lähenivät. Toinen aika vuodesta, jonka olisin toivonut pyyhkiytyvän aaltojen mukana. Olisin halunnut nukkua koko päivän yli heräämättä. Synttärini olisivat menneet ohi ilman sitä tuskaa. Tunnetta, että minä vanhenen ja sinä et. Ajaudun yhä kauemmas sinusta. Mutta nyt olen viimein antanut itselleni luvan vanheta. Muistot säilyvät kirkkaina. Me kuljimme kerran ja kuljemme vielä. Minä odotan.

2 kommenttia:

Kiitos kommentistasi! <3