30. kesäkuuta 2015

Ei enää pelkkää viikonloppuelämää

Näin kotona ollessa ajatusmaailmani on muuttunut. Aiemmin kävin töissä ja odotin viikonloppua. Sama koulussa ollessa, vain odotin viikonloppua. Nyt olen ollut niin paljon pelkästään kotona, ettei viikonloput juurikaan eroa arkipäivistä. Ehkä juuri sen verran, ettei ole lääkäriin ja fyssarille menoa. Viikonlopuille suunnitelin yleensä etukäteen ohjelmaa; reissuja, kavereiden näkemistä, juhlimista, rentoa oleilua, leffoja, mitä milloinkin. Viikonlopuille oli yleensä myös omat ruokansa. Vähän jotain speciaalimpaa tai sellaista, jonka valmistus vie enemmän aikaa. Minulle ihan jo tortillojen syöminen on arjesta poikkeavaa. Onhan se niin kauhean vaivalloista pilkkoja, pieniä, paistaa ja laittaa kaikki erikseen esille tortillalätylle koottavaksi. Tänään tiistaina, siis ihan tavallisena päivänä viikolla teki mieli tortillaa. Kotona oli sen verran aineksia jo valmiina, että T toi kotimatkallaan vain pohjat, tacomausteen ja salsan. Aloin pilkkomaan häntä odotellessa ja sain kaiken valmiiksi, kun ulko-ovi kävi. Enää jauhelihan paisto ja syömään. Ja aikaa meni joku puolituntia maksimissaan. Niin hirveän hidasta ja vaivalloista, joopa joo. 

Täytteinä avokadoa, paprikaa, jääsalaattia, jauhelihaa, he-ma-poa, tuoretta ananasta, persikkaa, kurkkua ja tomaattia. Ei kynttilöitä.
Kesäviikonloput täyttyvät yllättävän nopeasti, joten miksei arkipäiviinkin voisi kehittää jotain spessua. Niitä on kuitenkin niin paljon enemmän. T:n kanssa on tehty kaikenlaista pientä illan piristykseksi. Jo pelkässä kaupassakäynnissä on oma hehkunsa, kun pääsen kävelemään. muutakin nähtävää kuin samaa kodin ympyrää pihalla. Tänään ärsytti, kun oli niin hyvännäköisiä vesimeloneja hyllyt täynnä enkä voinut kantaa niitä kotiin. Yksin pystyn tuomaan kaikkea kevyttä ja vähän kerrallaan. Iltaisin on myös käyty jätskillä, ajelemassa meren rannassa, katsottu leffoja ja uutta sarjaa yhdessä.  Daredevil on tullut Netflixillä jo hyvän aikaa, mutta vasta nyt löysimme sen. Ja olen ihan koukussa. Heti kun T saa nenänpäänsä ulko-ovesta sisälle, kysyn jo, katsotaanko Daree. Viime viikolla poikettiin siskon luona kahvillakin, kuten oli jo aiemmin puhetta. Pitäisi enemmän nähdä kavereitakin vaikka iltakahvin merkeissä. Onni onnettomuudessa oli, kun lukitsin itseni pelkän puhelimen ja auton avainten kanssa pihalle ja pääsin kaverin luokse tunniksi pariksi evakkoon. Teekupin ääressä aika hujahti silmissä. Minuutit eivät olisi kuluneet ehkä niin nopeasti rappukäytävässä kykkiessä ja vain odottaessa. 

Viime päivinä, jos vain aurinko on paistanut, olen syönyt aamupalaa parvekkeella. Työmiehet saivat alla olevan päiväkodin pihan valmiiksi, joten aamuisin on ihanan rauhallista ja hiljaista. Edes lokkien kirkuna keskellä yötä tai aikaisin aamulla ei ole häirinnyt. Yleensä kuuntelen Voicea kaikkien iloksi ilman kuulokkeita ja luen blogeja tai lehteä syödessä. Välillä pitää muistaa kääntää toinenkin poski auringolle ja varoa, ettei käy niin kuin yksi kesä. Istuin silloinkin paljon parvekkeella ja olin kivasti päivettynyt etupuolelta, mutta selästä ihan valkoinen. Ei näin.

Päivät ovat aikalailla ikkunasta ulos tuijottelua. Pitkiä matkoja en voi vieläkään kävellä putkeen, varsinkaan rappusia. Siksi kierreportaita kolmanteen kerrokseen ei tee mieli nousta monta kertaa päivässä. Olen kuin vanhus, joka etsii pihalle päästyä ensimmäisen penkin, jolle istahtaa. Tässä pihapiirissä ei niitä penkkejä juurikaan ole. Tänään tein ennätykseni ja kävelin reilun parin kilsan matkan fyssarille. Aikaa meni tunti. Rauhassa töppöstä toisen eteen, musat korvilla ja tuntui niin hyvältä. Tukivyötä käytän liikkuessa, mutta kotona ollessa voin olla ilmankin. Istuessa se painoikin aika paljon. Eipähän omat lihakset surkastu ilmaan, kun ei tukeudu liikaa apuvälineisiin. Kinesioteippejä en enää tarvitse ja oikeastaan ne alkoivat vähän kutittaakin. Ehkä hautoivat liikaa vyön alla. Kotitreeni kulkee eikä vie päivistä todellakaan pitkää aikaa. Sain tänään lisää venytysohjeita. Fyssari pystyi vähän hieromaan alaselän ympäriltä, mutta itse ongelmakohtaan ei voinut vieläkään koskea. Eli huomenna lääkäri kutsuu taas. Täytyy jutella lääkityksestä, koska se ei vaan toimi. Ei tunnu missään, vaikka söisin mitä, enkä enää vahvempia halua. Mieluummin kokeilen kotiharjoitteiden ja tukivyön avulla päästä arkiaskareisiin käsiksi ja sitä kautta töihin. Fyssari nimittäin suositteli, että kun selviän kotona kaikista normijutuista, olen valmis töihinkin. Kokeilin perus vessanpesua ja kylppärin järkkäämistä viikonloppuna ja se oli niin virhe. Illalla sain kärsiä. Kurottelu ja taivuttelu ei onnistu. Samoissa asennoissa saisin olla melkeinpä koko työpäivän, koska tukisukkien laittoa on paljon ja autolla ajot päälle. Mutta sain kiitosta, että olen kokeillut. Siten on hyvä arvioida omaa kuntoutumistaan. Junnaako paikallaan vai tapahtuuko jotain. Ja voin sanoa, että tapahtuu. Pikkuhiljaa. Kesäkuu loppuu tänään, mutta en luovuta. Haluan sinne töihin vielä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! <3