13. helmikuuta 2015

Suru on kunniavieras

Olin tehnyt pienen, hiljaisen toiveen, että tuleva kevät toisi helpotusta aurinkoisilla päivillään. Tämä viikko on ollut erityisen vaikea. Kouluun lähteminen ja tunneilla istuminen oli hyvinkin hankalaa. Meillä oli ryhmätöiden esityksiä, joten itse ei tarvinnut olla skarppina koko aikaa. Ryhmätyön teko, opponointi ja esitys korvasivat tentin, joten paikalla oli kuitenkin oltava joka päivä loppuun asti. Tsemppasin itseäni, että kun tähän päivään, tähän perjantaihin jaksan. Olen nyt tavallaan pitkällä hiihtolomalla huhtikuun alkuun asti. Loma ei olisi voinut osua parempaan aikaan. 

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa

Viikko sitten puhelin soi hyvin aikaisin aamulla. Vaikka havahduin täydestä unesta, arvasin heti, mistä on kysymys. Hautajaiset on tiedossa. Suunnitelmallisena ihmisenä kalenterini meni ihan sekaisin. Ei tällaista merkintää ollut sivuilla. Ajatukseni ovat aika sekaisin. T:n mummu ja vaari ovat koko ajan olleet kuin kolmannet isovanhemmat minulle. Viimeksi kotikotona ollessa käytiin häntä katsomassa TAYS:issa, mutta ei silloin osannut ajatellakaan, että se oli viimeinen kerta. Vierailun jälkeen näytti jo paremmalta ja toive pääsystä takaisin kotiin heräsi. Mutta se olikin vain tyyntä myrskyn edellä. Omasta mielestäni minun pitäisi olla nyt se vahvempi puolisko meistä kahdesta, mutta se on vaikeaa tällä hetkellä. Omia palasiani saan keräillä vähän väliä. Olen jatkanut käyntejäni, jotta en kuormittaisi T:tä liikaa. En paljoa pystynyt nauttimaan kevään ensimmäisistä aurinkoisista päivistäkään, kun kirkas auringonvalo vain pahensi pään ja silmieni särkyä. Eniten on kuitenkin huoli muiden jaksamisesta. Mietin paljon, kuinka T jaksaa ja hänen perheensä ja vaarinsa. Viikon päästä on raskas päivä, hyvästien aika.

Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet
 

2 kommenttia:

Kiitos kommentistasi! <3