18. tammikuuta 2015

Kadonnut motivaatio alkaa löytyä

Tänä viikonloppuna sain jotenkin uutta virtaa ja intoa. Ensin näytti siltä, että päivät vaihtuu samalla kaavalla sohvatyynyihin hautautuen. Nyt näin sunnuntaina menneitä päiviä ajatellen, muutama asia on muuttunut. Ehkäpä siskoni lähettämät viestit saivat havahdutettua minut. Ei hän pahaa varmastikaan tarkoittanut, mutta ne sanat jotenkin ravistelivat hereille. Aluksi kielsin mielessäni kaiken, mutta aikani pureksittua oli vaan todettava, ettei asiat ainakaan murehtimalla parane. Tänä viikonloppuna sain jotain aikaankin. Tänä viikonloppuna aloin myös nauraa taas.  
Olen vähän hitaasti lämmennyt toisen vuoden opiskelujen alkamiselle. Vain kourallinen viime vuoden ryhmästä tuli samaan sairaanhoidon ja huolenpidon ryhmään ja meidät yhdistettiin näin keväällä valmistuvien kanssa. Yhteensä meitä on nelisenkymmentä eli ihan jäätävänkokoinen porukka. Ensimmäisenä koulupäivänä meidät jaettiin neljän hengen ryhmiin ja saatiin heti tentin korvaava ryhmätyö. Tuijotin paperia edessäni enkä tajunnut edes, mikä diagnoosi potilaallamme on. Ajatukset risteili sinne tänne, mitä on tullutkaan valittua. En tuntenut ketään case-ryhmästäni, saati sitten suurinta osaa koko luokasta. Toinen vuosi alkoi taas alusta. Tervehdi, tutustu ja tuo itseäsi esiin. Sama juttu, kun aina uudessa työharjoittelupaikassa. Omaa paikkaansa saa vähän hakea ja uusia ihmisiä vilisee silmissä. Ja samalla pitää yrittää kerätä mahdollisimman paljon tietoa ja vääntää kaikkia tehtäviä ja tutkintosuunnitelmia. Onneksi hain kirjastosta muutamia kirjoja kotiin heti ensimmäisenä päivänä, koska nyt niitä pitää oikeasti lukea. Ensimmäinen vuosi meni aika kepeesti kirjoja selailemalla ja luentoja kuuntelemalla. Nyt täytyy kirjojakin lukea ihan ajatuksella, koska asiat kerrotaan enempi valmistujille, kyllähän te nämä asiat jo tiedätte. Sitten itse on siinä vieressä, että mitä häh, mutta joka asiaa en vain kehtaa kysyä. Muistiinpanot täyttyy selvitä-kohdista. Tänään sain omaa osuuttani ryhmätyössä aloitettua ja aihe vei ihan mennessään. Suotta siirsin ja siirsin. Minun ei pitäisi pelätä liikaa kaikkea uutta, outoa ja vierasta. Nytkin sen huomasin. Kun aloin selvittää diagnoosia, perus umpparin tulehdushan sieltä paljastui. Reilun viikon jälkeen luokkammekin alkaa vaikuttaa ihan mukiinmenevältä ja kohta valmistuvilta saa ihan mielettömästi kokemuspohjaista tietoa.  
Viikonloppuna kokeilin ensimmäistä kertaa juoksutrikoita ja päällehän ne jäi. Ihan tosi mukavat ja hyväntuntuiset. Olen ihmetellyt, kun kaupungilla tulee porukkaa vastaan juoksutrikoot ja lenkkarit yhdistettynä villakangastakkiin. Enää en ihmettele niin paljon, vaikka itse puenkin trikoot vain lenkille. Eilen piti päästä heti kokeilemaan ulkonakin trikoita, joten käytiin T:n kanssa vähän kävelemässä. Tänään sain päähänpiston ennen pimeää ja vetäisin lenkkarit taas jalkaan. Innostuin lenkillä vetämään muutamat juoksuaskeleetkin. Välillä tunsin, kun jalkoja vetää tai alkaa kramppaamaan, mutta viimeistään silloin vaihdoin hölkän kävelyyn. Toivotaan, etten innostunut liikaa ja huomennakin pääsen kävelemään. Todella pitkän tauon jälkeen pitäisi muistaa aloittaa rauhallisesti. Olen vaan niin innoissani, kun ei ole enää kahisevia askelia ja tuulessa jokasuuntaan lepattavia housunpuntteja. En ole mikään juoksijatyyppi enkä kauheasti tykkää edes juosta, mutta tänään hölkkäily tuntui kummallisen hyvältä. Musiikit korvilla oli muutenkin kiva kävellä ulkona ja ihan vaan hengittää raitista ilmaa.
T:n kanssa kokkailtiin kotona pitkästä aikaa jauhelihapihvejä. Kaupassa mietin, mitä tarvitaan ruokaan ja luulin muistaneeni kaiken. Viime kerralla unohtui kermaviili, eilen sipulikeittopussi. Onneksi kaapista löytyi edes yksi sipuli, jonka pystyi kuullottamaan jauhelihataikinan sekaan. Pihveistä ei tullut tällä kertaa niin meheviä kuin yleensä, mutta silti hyvällä ruokahalulla niitä söin vielä tänäänkin. Joskus marraskuussa ostin pussillisen kurpitsansiemeniä, kun koulusssa niitä on tullut popsittua salaatin päällä. Pussi unohtui mikron päälle näkösälle, mutta silti en ollut sitä muistanut avata. Viikko sitten kaadoin puolet pussista lasipurkkiin, jos nyt rekisteröisin sen paremmin. Mutta ei, huomasin purkin aina vasta syötyä, että taas ne simpuran siemenet jäi. Tänään oli se päivä, kun ne viimein eksyivät lautasellekin ja rutisivat mukavasti hampaiden välissä.   

Sain kerättyä kaikki joulukoristeetkin takaisin laatikkoon ja kaappiin odottamaan ensi joulua. Jotenkin niitä oli olkkarissa sen verran vähän, etten edes huomannut tonttujen kurkkivan hyllyiltä. Illat ovat vielä niin pimeitä, joten valoja jätin olkkarin ikkunaan. Maljakostakin poistin pallot, mutta nuo valot näyttävät ihan kivoilta yksinäänkin ja saivat jäädä. Kaikennäköistä on siis tullut touhuttua. Aamulla menen uudella innolla kouluun, vaikka aikaisin herääminen ei olekaan niin mukavaa. Ensi viikolle on luvassa paljon mieluista ohjelmaa.

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Voi kiitos Sofia :)). Pienet, yllättävät huomiot piristävät kummasti.

      Poista

Kiitos kommentistasi! <3